Avainsanat

<a href=”Fotocommunity Anke M”>

Punajuurikeitto oli hautumassa ulkoiluretken aikana. Talvisessa keitossa täytyy olla talviöljyt, ja siksi syksyinen punajuurikeitto onkin kevyempi, raikkaamman punainen kuin tämä talvinen.  Mutta nyt on talvi, ja keitossakin pitää olla talviöljyt: oliiviöljyn ja voin seos sopii minulle –  niin että lämmin lehmänhenkäys on sopassa mukana.

Viimevuosina punajuuri on noussut haudutettavien vihannesten suosiksiksi, pitkäaikainen porkkanan ja punajuuren välinen taistelu on kääntynyt porkkanan tappioksi. Tehoviljelyssä, maatalousteollisuudessa porkkana menettää makunsa helpommin kuin nitraattinen punajuuri. Tosin viimevuosina myös punajuurissa on alkanut ilmetä kalpeutta, halkaistessa niiden sydänosa on vaalea ja vanhemmiten myös mehuton.

Taas punajuuria kuullottaessani haaveilin keväisestä maasta, ja kuinka kylväisin noita isoja, monikulmikkailta vaikutavia siemeniä hietaiseen tai jopa hieman saviseen maahan.

Ja smetanakinos, ehdottomasti.  Se muistuttaa tästä vuodenajasta, kun taas syvänpunainen keitto muistuttaa siitä että kaikesta huolimatta maapallon ydin on kuumaa laavaa.

Parasta punajuuren esiin nousussa näin pakkaspäivänä on se, että talvisodan aikainen etikoiminen alkaa olla vanhentunut menetelmä.  Se on paljastunut keinoksi pilata hieno juures.

Mutta mikä olisi se radikaali maku, mikä sopisi punajuuren kanssa? Sopiiko liemeen portviini ? Piparjuuri ? Mikä ? Mikä on tuo punajuuren makuseuralainen, mikä avaa reitin kuumiin laavavirtoihin maan ytimessä, mikä saaruokailijan haaveilemaan silmät auki.

Koko kuva:  Fotocommunity Anke M

Advertisements