Kuka muistaa enää kirvettä ja justeeria, sekä hevosta metsätöiden partnerina ? Oman psykohistoriamme kannalta olisi hyvä muistaa tätä lähes kadonnutta ”ulkotöiden aikakautta”.

Sodan jälkeisinä vuosina suuri osa raskaasta työstä tehtiin metsissä. Se on unohtunut ja peittynyt neuvostoaikaiseen ideologiseen asetelmaan. Toisaalla työläiset ovat synonyymi tehdastyölle, toisaalla jälleenrakennus ymmärretään samaksi kuin metsäteollisuuden investoinnit. 50 – 60 lukujen metsäteollisuus tarvitsi orjatyövoimaa – miestä ja hevosta metsissä. Se on unohdettu.

”Päijänteen vesistöjen varsille avatiin suuria hakkuita, joka houkuttelivat riuskoja ajomiehiä varsinkin Pohjanmaalta. Hevonen ja reki nostettiin junaan, jalkauduttiin Petäjäveden asemalla ja hakauduttiin takametsien palstoille.”

Metsätorpanmaa -projekti tuo esille metsätyön psykohistoriaa. Esa Sironen jututtaa Suur-Jyväskylän lehdessä Jaakko Luomaa. Huomaa heti kuinka Jaakko, tämä pikän linjan vihreä, tarkkailee nerokasa tapaa suunnitella rekitreitit mahdollisimman vaivattomiksi.

”Mesissä oli kilometrikaupalla ”ruukinraiteita”, valmiia ajouria. Ne oli taiteiltu maastoon niin, että koko ajan tultiin kuorman kanssa myötäiseen.”

Halvan öljyn aikana tehdyt metsätieverkostot ovat täysin vailla tätä herkyyttä, niissä tuo sensitiivisyys maaston ja energian kulutuksen suhteen on ala-arvoista. Metstyötä tehiin vain talvella, kuljetus liukkailla keleillä jäädytettyjä ja tarkasti suunniteltuja rekireitejä pikin.

Mainokset