Sana ”nuotiopiiri” sisältää kokonaisen pimeässä olemisen kulttuurin vivahteet eli tavat, jotka ovat kadonneet. Lähes jokainen haluaa toki kerran kokea yön laavulla, elämyksenä, mutta ei enempää. Nuotiopiiri on jäänne niin vanhasta, että kuka tietää mistä. Ivan Turgenevin Metsämiehen muistelmat vievät meidät 1850 -luvun Venäjälle, jossa ”nuotiopiirin” kulttuuri oli huomattavasti rikkaampaa kuin nykyinen.
Nuotiopiiri viittaa nuotion valopiiriin, jossa aavistetaan samalla pimeä erämaa. Kirkkaasti palava nuotio pimentää ympäristön. Karhut ja sudet tulevat mieleen, kummitusjutut muuttuvat erityisen lumoaviksi. Tulen hiipuessa hämärästä saattaa hahmottua puunrunkoja, mustana välkkyvää vettä. Tähdet näkyvät vasta kun vetäytyy valopiirin ulkopuolelle.
Turgenev kertoo “Pakovainio” tarinassaan, kuinka mies eksyy ja jää pimeyden saartamana metsään.
Tarina kertoo metsämiehestä, joka ei osaa kotiin ja harhailee yöllä metsässä ja löytää lopulta poikien nuotiopiirin. Tarinan alla on emotionaalinen matka: eksymisen, epävarmuuden kokemukset virittävät aikuisen metsästäjän vähitellen mielentilaan, joka tarinan lopussa on sama ja jaettavissa jännittävää yötä valvovien poikien kanssa.
Aluksi mies on kuitenkin lumoutunut hämärän saartaessa hänet. Turgenevin kuvaus on huolellisen tarkkaa, kuin venälisen romantiikan ajan maalauksissa. Metsä pimenee ja sitä mukaa tumma yö sekä hiljaisuus laajenevat. Ensin tulevat iltausvat, ne ajelehtivat maan rajassa. Sitten hämäryys tulee lähelle, viimeksi pimeä laskeutuu suoraan taivaalta kulkijan ylle kuin huppu. Äänettömyys on rikkumaton. Se vähä, mitä hämärässä tapahtuu, ilmenee yhtäkkisinä tapahtumina.
”Kaikki ympäriltäni oli äkkiä pimennyt ja hiljennyt – vain peltopyy äänsi silloin tällöin. Pieni yölintu, joka matalalla lentäen kiiti äänettömästi pehmeillä siivillään,oli lentää suoraan minuun, mutta kiepsahti sitten pelästyneenä syrjään.” (96).
Tutut elokuvien kohtaukset, joissa liikutaan öisessä metsässä, kuvaavat samaa. Rasahdukset ja yllättävät äänet tulevat harvoin esiin niin vivahteikkaaksi kuin Turgenevin kertomuksessa. Säpsähdykset kuuluvat hämärässä metsässä kulkemiseen.
Kysymys ei ole paniikista vaan aavistelusta. Hämärässä liikkumisen taito rakentuu nimenomaan säpsähdyksille. Se, joka on kulkenut paljon hämärässä, tietää että säpsähdykset kertovat aistien vireydestä – ne ilmaisevat tapaa olla varuillaan.
Ainoa todella kammottava seikka Turgenevin kuvauksessa on eksymisen tunne, jonka irrationaaliin valtaan kokenut metsässä kulkija joutuu vähitellen, vaihe vaiheelta. Oivallus, että olen eksynyt ei ole vielä mitään. Jatkuvat yritykset hahmotaa alue missä on ja toiveiden hiipuminen käyvät kammottaviksi vähitellen.
Paikka, joka järkevästi ajatellen olisi ollut paras ja suojaisin paikka asettua yöteloille, tuntuikin pelottavalta, ja hän hylkää sen kummallisen tunnelman vuoksi:
”Omituinen tunne valtasi minut. Tämä syvänne oli melkein säännöllinen, kattilan muotoinen viettävine reunoineen; sen pohjalla häämötti muutamia valkoisia kiviä, ja niin äänetöntä ja hiljaista oli täällä, niin latteana ja surumielisenä uinui taivas sen yläpuolella, että sydäntäni puristi. Jokin pieni metsäneläin vingahti valittaen kivien välissä. Kiipesin nopeasti takaisin kummulle.” (97)
Mies jatkaa harhailuaan metsässä, rauhoittuu ja kulku muuttuu vähitellen monotoniseksi. Yhtäkkiä hän on putoamaisillaan rotkoon. Syvältä alhaalta hän erottaa juuri ja juuri tummana välkehtivän joen. Turruttavan luottavainen kävely metsäisellä kankaalla oli kääntyä onnettomuudeksi, valppaus pelasti hänet.
Samalla tarinaan tulee käänne. Eksynyt kulkija oivaltaa viimein missä hän on, pakka on nimeltään Pakovainio. Hän huomasi etäällä hehkuvan nuotiopiirin, ja hahmoja jotka liikuskelivat sen valossa. Tätä havaintoa seuraa Turgenevin lumoava nuotiopiirin kuvaus:
”Nuotion ympärillä värisi, ikään kuin riutui pimeyteen rajoittuva pyöreä, punertava kajastus:; liekki heitti leimahtaen silloin tällöin piirin rajaviivan ulkopuolelle nopeita valonvälähdyksiä; ohut tulenkieli nuolaisee paljaita pajunoksia ja katoaa samassa: terävät pitkät varjot vuorostaan irti riistäytyen syöksyvät aivan nuotioon asti: pimeys taisteli vastaan. Välistä liekin palaessa heikommin ja valopiirin pienentyessä pisti ympärillemme tunkevasta pimeydestä äkkiä esiin tummanruskea hevosenpää, valkoinen juova otsassa, katsahti meihin kiinnostuneen ja samalla tylsän näköisenä, purra narskuttaen pitkää ruohoa ja samalla painui pois kadoten näkyvistä.” (99)
Tämän jälkeen keskeiseksi tulee nuotiopiiri, poikien öinen jännitys, pelon loittoneminen ja lähestyminen. Joskus tuli voimistuu, joskus hiipuu. Pojat kertovat toisilleen kummallisista tapauksista, kuolleiden haamuista ja tuosta metsämiehen kammoamasta kattilamaisesta laaksosta kerrotaan oma kummitusjuttunsa.
Pelokkaimmat ja nuorimmat paimenpojat vetäytyivät turkkinsa tai niinimattonsa alle, niin että vain kasvot näkyvät valopiirissä. Vain yksi pojista uskaltautuu välillä pimeyteen. Hän menee hakemaan koirat takaisin, koska ne ovat juosseet metsään saatuaan vainun jostain eläimestä. Joskus poika menee aseen kanssa ottamaan selvää mikä tekee hevoset levottomiksi.
Kertoja liioitttele pojan rohkeutta, lopuksi hän toteaa että vuoden kuluttua poika kuolee onnettomuudessa. Kun Turgenev kuvaa pimeässä metsässä olemista, pelon ja rohkeuden vaihtelu ei ratkea.
.
Tehometsätaloudessa toimiminen on todellakin kuin tietokonepeliä.
Sunnuntaina tuli TV kolmoselta , “Vihreä Kulta” maireasti luontoliikuntaa ja tehometsätalouden sijoitus -suunnittelua miksaava ohjelma, Kosketus luontoon oli sovitettu kaupunkilaismetsänomistalle sopivasti sauvaliikunnalliseksi, kosketus oli sliipattu kuin tietokonepelissä. Vaikka Noora -missi oli kaunis kuin äitinsä, mutta ei yhtä koskettava.
Meillä on kosketus samaan metsätiehen Nooran äidin kanssa, tuo kärrytie meni Telakankaalta Hanhisaloon. Sen tien varrelle minä hakeuduin seisoskelemaan aina kun eräs kaunis lettipäinen tyttö tuli polkupyörällä koulusta. Ah kaunis ohimeno, sekä iso ja hiljainen kuusimetsä.
Pian tuosta tiestä tuli rapainen traktoritie. Lopulta avohakkuut hävittivät koko tien ja muuttivat koko metsäluonnon epäympäristöksi. Noora -missi kertoo olevansa tuleva metsänomistaja, ja nuokin metsät kuuluvat heidän suvulleen.
Ohjelman lopusta sai sitten lukea ketä Intervision laskuttaa Vihreä kulta mainosohjelmasta: metsäteollisuus ja UPM, Metsäkeskukset ja Metsälehti. Nämä firmat vastaavat siitä, että tehometsät muistuttavat entistä enemmän viivakoodia. Yllä olevassa kuvassa tuntematon valokuvaaja paljastaa totuuden ilmeisesti sattumalta.
Hauen tapan siten, että katkaisen puukolla sen selkärangan. Ahvenen tapan työntämällä sormen sen suuhun, niksauttaen sitten niskat poikki, särjen tapan työntämällä sormen kidusten taakse ja katkaisten selkärangan. Kyöstiä yököttää, näitä ei saisi nähdä, ei puhua, vaikka ne tapahtuvat.
Minulla on tappajan kädet, peukalo on sormista julmin ja alkeellisin. Vaikka ei uskoisi, silloin kun kirjoittaa kynällä muistikirjaan, silloin peukalo hoitaa niin hyvin ja sopuisasti osansa kynän varressa. Peukalolla ei ole käyttöä näppiksellä kirjoitettaessa,se heiluu tuossa tienoilla kuin ylimääräinen jäänne. Mutta sen sijaan,että ihmettelisin miksi tämä sormi on niin ylimääräinen että sillä ei ole uuden teknologian tehtäviä, ajattelen että se on julmuuden sormi ja odottaa vuoroaan.
Jos kertoisin vain, että olen käynyt kalalla. Tekisin kuten ne, jotka kääntävät kuolemalle selkänsä. Ottavat kalan ja unohtavat sen veneen pohjalle koska kalalla ei ole ääntä. Mutta kuolemanpelko kaloilla on, ei tietoinen eikä silmissä näkyvä pelko, mutta vaistomaisempi pyristelevä pelko.
Kaloilla on suomuinen panssari, mutta koko kroppa on hyvin kosketusherkkä, sen tietää jos vedessä saa hipaistua sen panssarimaista suomuista pintaa, se tuntee. Puhumattakaan kalan pyrstöstä ja evistä, niiden herkkyys ylittää kaiken meidän koskettelutaitoihimme kuuluvan repertuaarin.
Miten pientä on se, että ihminen menee kosketuksesta kananlihalle tai että tunnekokemus saa perhoset räpiköimään vatsassa, ne ovat vain pieniä korvikkeita sille että meillä ei ole pyrstöä. Tai hetkinen, ehkä voimakkaan kalan potkaisua vastaava tunne on kuitenkin olemassa jossain syvällä vatsan pohjassa. Eräänlainen tunteen vonkale.
.
tarkoittaa sopeutumista johonkin uuteen.
Varsin pitkään on kestänyt tämä syyskesä lämpimine öineen. Olen pystyellyt kesäkamppeissa taas niin kauan kuin mahdollista, paitasillaan. Parvekkeen ovi auki raikkaaseen yöilmaan. Mutta ensi viikolla tapahtuu ratkaiseva käänne ja alkaa terminen syksy. Se ei ole niin paha miltä kuulostaa, hypotermisestä syksystä ei ole kyse.
Auringonlaskusta voi valmistaa iltauutisten kaltaisen puolituntisen, sillä erotuksella, että taivaalta luetaan tulevaisuutta.
Nytkin, pyöräilen siirtolapuutarhan ohi, ja aavistan että kun aamu tulee, niin halla on hävittänyt herkimmän vihreän. Olen selin auringonlaskuun, näen kuinka terävästi ja jopa vihamielisesti se paistaa auringonkukkiin puutarhan reunalla. Aamulla ovat lehdet mustia rättejä.
Nämä ovat auringonlaskun uutisia. Aamulla avomaakurkut, kurpitsat, suurilehtiset kukat ovat lopullisesti menettäneet ryhtinsä, elävän vihreänsä ja muuttuneet tummanvihreiksi räteiksi.Yksi tällainen kylmä yö on niin turha, monien tulossa olevien lämpimien öiden edellä. Jostain syystä moitin siitä laskevaa aurinkoa, enkä tulossa olevaa yötä:
“Etenkin taivaasta, sen uutiset toistuvat.
Etenkin taivaasta,sen uutiset illasta iltaan valuvat
kohti auringon kuivaa suuta, joka imee hitaasti
ja nielee kaiken.”
Miia Toivio, Loistaen olet (2007)
Hyvien auringonlaskujen tekeminen onnistuu parhaiten peltoaukealla, järvellä, kaupunkioloissa kukkulalla tai kahdeksannessa kerroksessa. Hyvän auringonlaskun voi tehdä tietenkin vain itselleen valitsemalla sopivan paikan sopivaan aikaan.
Halpahintaisia postikorttiauringonlaskuja en suosittele kenellekään. Saksalaisella valtavan suurella kuvafoorumilla on Himmel und Universum -osastolla oma Sonnenuntergang -valikoimansa, Kuinka sydäntäni lämmittää, kun huomaan että näiden kuvien postikorttimaisuudesta huolimatta voin tunnistaa tuollaisen hyvin valmistetun auringonlaskukokemuksen.
Minä olen harrastanut auringonlaskujen tekemistä vuodesta 2000, ja ensimmäinen oli klassinen peltoaukeama-auringonlasku kävelyretkellä koettuna. Sittemmin on tullut valmistettua muutama kerrostaloauringonlasku.
Viime aikoina auringonlaskut veneessä järvellä ovat olleet mieluisimpiä koska järvellä valaistuksen muutokset saartavat soutelijan erityisen lumoavasti. Impressionisti Juhani Aho on esikuva tässä. Sekä kirjoittajana että auringonlaskun valmistajana hän on vaikuttavimpia maassamme. Hän on välittänyt meille paitsi auringonlaskun lumon myös sen vaaran – kertoessaan tapauksesta jolloin hän yksinkertaisesti unohti tulla pois auringonlaskusta.
Toissapäivänä minulle kävi myös siten, että unohdin tulla pois auringonlaskusta. Olin veneessä Petäjäveden vanhan kirkon tienoilla liukumassa Solikkosaarten ohi. Havahduin vasta Jämsänvedellä ja pimeä oli jo laskeutunut.
Olin soudellut hitaasti kuhakontaktin toivossa, mutta varsinaisesti koko olentoni oli liuennut auringonlaskuun. En muista mitään tapahtuneesta, varmaankin romaanin verran muistoja ja asioita, tai sitten ei mitään.
Äiti soitti, juuri siinä kohdalla missä kerran aikaisemmin olin erehtynut lopettamaan soutamisen niin että viehe vajosi pohjaan ja jäi kiinni johonkin tuntemattomaan asiaan. En vastannut puhelimeen.
Sillan alitse soutaminen on jostain syystä pelottavaa. Ehkä se, että rajan ylitys ei tapahdu vain jalkojen alla vaan kokonaisvaltaisesti. Se on raskaan massan ympäröima ja vaatii lujuuslaskelmien mukaiset betonipilarit. Tällä kertaa teliperävaunurekka jyristi samaan aikaan yläpuolellani. Järkytyksestä selvittyäni kohtasin tuntemattoman lenkkelijän sietämättömän pällistelyn. Hän liikkui sillalla reppaasti sauvakävellen, mutta koko ylävartalo minun suuntaani kääntyneenä kuin egyptiläinen veistos. Aavistin että olin osa hänen postikorttimaisemaansa, auringonlaskussa, vanhan kirkon edessä olevassa virrassa.
Kuolleet olivat nousseet seisomaan vanhalla hautausmaalla kun soudan siitä ohi. Niin tekee varsinkin yksi hahmo, joka seisoo aina samalla kohdalla vanhan kirkon ovesta kymmenen metrin päässä. Hänellä on luihut hartiat ja yllättävän pieni pää, jostain syystä pidän häntä ainoana katolisena siellä, hän on selvästikin naishahmo ja muistaa kun kävin itkemässä tuota vanhan kirkon puuovea vasten syksyllä 2001.
On jo hämärää kun ohitan auringonlaskun uimapaikan, Solikkosaaren pään, jossa mänty on kallistunut veden ylle niin että siitä voi pudottautua uimaan. Nieme kärki on kohdassa, josta näkee kesäöisin viimeiset auringonsäteet. Usein olen valmistanut sinne auringonlaskukylvyn, mutta elokuun jälkeen aurinko ei ole enää jaksanut nousta mukaan.
Vanha kirkonkylän silta havahduttaa minut huomaamaan, että on jo aivan pimeää. Koira pysäyttää lenkkeilijän sillalle, levittää korvansa ja tuijottaa minua, siirtyy muutaman metrin ja pysähtyy taas tuijottamaan. Koira ei hauku, vaan käyttäyy niin kuin olisi päässyt vainulle. Sanotaan sitä siltaa sitten vaistonvaraisen puolelle siirtymisen rajaksi, onkin niin pimeää että näköaistilla ei ole enää merkitystä.
Siellä on minun katiskani, olin laittanut pienet taikinasyötit sen pohjalle kaloja houkuttamaan. Ja sattui niin että ansassa oli valtavasti ahvenia. Tunsin ensin kuinka painava tuo katiska oli, en pimeässä enää nähnyt mitään, mutta se räpiköinnin ääni ja meteli oli niin voimakas että sillä perusteella pystyin tekemään summittaisen arvion. Pikkuahventa kuuskikiloa. Muistan ajatelleeni että kaloille tämä ylösnouseminen ei tälläkertaa häikäissyt silmiä lainkaan, oli niin pimeää.
Näin olin tullut määrän päähäni, oli tullut jo pimeä, ja koko viiden kilometrin matka oli soudettava takaisin.
Heittelen uistinta. Olen polvillani nurmikolla, heitän uistimen kädestäni selän taakse. Sitten juoksen katsomaan miten päin se on, nokallaan vai pyrstöllään. Jos on ottava, se on nokallaan. Sitten tee uistintaikojen vaarallisimman rituaalin, varoen kolmea kolmikoukkua yritän nostaa sen hampaillani ylös.
Tämä uistimen ottavaksi tekemisen taika on peräisin Suomen kansan muinaisia kalastus-taikoja kirjasta vuodelta 1892. Suuri osa noiden rituaalien mielekkyydestä on tietysti järjetöntä, toisin sanoen niiden funktioita emme enää ymmärrä. Tulkitsen tuon taian jotenkin niin, että kun kalastaja ottaa uistimen suuhunsa niin hän osoittaa kunnioitusta Ahtille.
Oli varmaan sattuma, että lahjaksi saamani uistimen nimi oli “velho”. Sattuma oli varmaan myös se, että unohdin ottaa Jussin ja Pekan antaman uistimen mukaan kalaretkelle heidän kanssaan. Ihan mukavasti saimme haukea, yhtään kuhaa ei tarttunut vaikka Jussi symppasi arkasilmäisiä kuhia pitämällä aurinkolaseja yöhän asti.
Nyt olen yksikseni lähdössä kokeilemaan uutta uistintani. Olisko se kalalle otollinen.
Eilenillalla hauki söi hyvin, ja kun yöllä Pekka luki ääneen otteita kalastus-taioista,ymmärsimme miksi. Sen mukaan nousevan kuun aikaan hauki ei syö, koska se on juuri saanut uudet hampaat ja niitä aristaa. Kiinnostava rinnastus vauvan ikeniin. Siitä voidaan päätellä että tiettyyn kuukauden aikaan hauki on erityisen puruhaluinen.
Sieniretkellä eksyin autioituneen maalaistalon luo. Polku tuli ensin kiviaidan reunaan, siitä romahtaneen aitan kautta pihaan. Talo oli isohko, suurempi kuin rintamamiestalot, mutta ehkä myös viiskyluvulla rakennettu. Yleensä aina minulle tulee tunne, että täällä on joku. Sain voimakkaan vaikutelman vastakeitetyistä umpeloista, syksyisistä hentokuorisista perunoista. Olen ollut lapsena perunanostotalkoissa samantapaisessa talossa.
Pihapiiriä oli helppo lukea. Aivan kuin viimeksi se olisi ollut emännän talo.
Uusin rakennus oli pieni valmisaitta 70-luvulta. Talon poika oli siis vanhusten kuoltua yrittänyt lomailla siellä, kuistilla oli yksi muovituoli tielle päin. Riihen luona tallissa oli sininen Fordson Major, 60-luvun hytitön malli ja sekä remmivetoinen sirkkeli. Siitä se sitten lähti. Tässä vaiheessa halusin jo taloon isännäksi – niin minulle yleensä käy.
Lähipelloilta oli heinä tehty pyöröpaaleihin. Noin viisi hehtaaria,vaikuttaa sopivalta minulle, rinne avautui länteen ja peltojen kupeet kaartuivat himottavina, sopivina suurimuotoiseen puutarhaviljelyyn.
Puutarhassa ei kukaan ole käynytkään, tiesin sen punaisista ja mustista viinimarjapensaista. Aamuvarhaisella karhulle hyvä paikka herkutella, mutta iltapäivällä minulle oikein mukava. Kävelin epäröimättä puutarhaan,otin muovikassin ja valitsin varhaista lajiketta kantavan omenapuun.
Pirjo Hassisen uuden romaanin kansi kertoo täsmälleen mistä on kyse. Tarkka katsoja voi päätellä,että koska kannessa on lusikka ja haarukka, niin kuvasta sivuun jääneen veitsen täytyy olla kertoja. Veitsi sanoo haarukalle, sinä olet minun parini “Sano että haluat.”
Kokkailin tänään curryssa paistettua kukkakaalia, intialaistyyppistä ruokaa jonka nimen olen unohtanut. Maistellessani sitä huomasin, että curry oli jo hieman väljähtänyt ja menettänyt teräänsä. Täytyy hankkia uutta.
Romaanin alkupuolelle on kohtaus, jossa päähenkilöt,eräänlaiset keittiötaiteilijat, ovat valmistaneet ruokailijoille tuntemattomasta lihasta ruokalajin. Kulinaristinen uteliaisuus alkaa muuttua kuvotukseksi, joka kasvaa niin kauan kunnes ruokailijat saavat kuulla eläimen nimen. Kohtaus on niin taitavasi kerrottu, että lukijaakin alkaa kuvottaa:
“Tarjoilijat kiikuttiva pöytiin kuumia lautasia, joille oli koottu annokset grillatuista T-luupihveistä, karpalo.maustevoivaahdosta, bataattipyreestä ja pekonilla maustetuista härkäpavuista. Lautasilla odotti yllätys.
- Mitä lihaa tämä on? johtaja kysyi jokaista sanaansa painottaen, nyökkien joka ilmansuuntaan. Katseet täsmentyivät tutkimaan lihapaloja. joiden maustevoivaahtoon alko pikkuhiljaa sekottua verensekaista nestettä.
Mitä lihaa? Eeei ole nautaa. Eikä poroa. Eikä hirveä. Eikä peuraa. vaikka johtaja ajoikin sellaisen päälle kuluneena syksynä.
- Nyt tuli huono vitsi, Essi sanoi Jimille. He molemmat katselivat keittiöstä miten saliin levisi pettymyksensekainen varovaisuus ja inho.
Mitä se liha oli? Se, jota vielä hetki sitten oli ihailtu, sen paistopintaa ja tiukkaa mediumia, joka terävien leikkaavien veitsien alla varmasti sulaisi medium miinukseksi samaa tahtia syöjien lisäänyvän myötämielen kanssa; on meissä kivikautista raatelijaihmistä jäljellä on, on…
Eikö saliin levinnytkin outo, hienkaltainen haju? Essi tajusi kuinka ihmiset katsoivat heihin, kuin turvaa hakien: sanokaa jo tälle lihalle nimi ja vakuuttakaa että tätä syövät miljoonat hyvinpukeutuneet ihmiset jossain päin sivistynyttä maapalloa, etä on olemassa jokin trendi tai traditio…
- Sanohan miksi ruokailijoita ei saa koskaan arvuuttaa noin, Essi kysyi Jimiltä. -Miksi tuon kysymyksen jälkeen ajattelee teurastusprosessia ja kuolemaa ja verta, kun taas naudan ja sian kohdalla ei koskaan.
- Jokainen joutuu äkkiä miettimään, mitä kaikki liha on.”
Olin kuitenkin kummissani ruokakuvauksista Hassisen romaanissa – koska kyseessä on veitsen ylistys hyvin laitetulle lihalle. Ainoa ruoka, joka tunnistetaan on lihaa. Vaikka gourmet-aterioissa olisi lautasella muutakin, niin verbaalissa ilmaisussa vain se tulee esille mikä mainitaan. Pihvit, paistit, nakit ovat tämän romaanin ruokaa.
Hassisen romaani on saanut hieman nuivan vastaanoton. Sillä ei minusta ole paljoakaan tekemistä romaanin kanssa, joskus pitää vaan päästä haukkumaan Hassistakin.
Romaani käsittelee niin tarkasti työtovereiden keskinäistä unelmaa, ja kuvion ulkopuolelle jääneen vaimon hämmennystä, että nimi “ihmissuhderomaani” ei tee sille oikeutta. Fraasimainen sana “ihmissuhderomaani” kuvaa niin huonosti tämän tason romaania. Sana “ihmissuhteet” on ammennettu tyhjäksi, siitä on tullut lattea terveyden, tasapainoisuuden ja latistuneen oleilun synonyymi.
Niin, laittamani kukkakaalicurry oli elvytti vanhan makunautinnon, luulin jo kyllästyneeni curruokiin, mutta nyt huomasin että oikean reseptin hakeminen oli yhä kesken, samaan oli mukava palata.
http://www.fotocommunity.de/pc/pc/cat/745/display/18205758
Viimeinkin kanttarelleja ! Tutusta paikasta, nevan keskellä olevalta pieneltä kankaalta ne löytyivät, syvälle metsänpohjaan uponneina kuin kultaharkot. Kanttarelli on raskasta kultaa, Vaikka ne näyttävät keltaisilta mekon helmoilta, niin silloinkin kyseessä on raskas kultainen veistos.
Mutta kanttarelleissa ei ollut makua! Sehän on tuoksuva, parfyyminen sieni, mutta nyt keittoon ei tullut tarpeeksi makua. Ehkä se johtui siitä, että sienet olivat aika isoja.
Sienten makujen löytäminen vie aikaa, ensikertalaisille ne eivät paljasta aromejaan. Sienifoorumilla eräs aloittelija oli löytänyt oikean sieniaarteen, keltahaperoita, lampaankääpää, mustavahakasta – mutta miksi ne eivät maistu miltään, hän ihmetteli.
Keltahapero: Korhonen kertoo: “Parhaita ruokasieniämme, sopii vaikka raakana syötäväksi”. Maistui lähinnä paperille niinkuin isohaperokin
Mustavahakas: Paistoin ilman rasvaa ja sipulia koska tarkjoitus oli pistää pakkaseen tätä herkkua. Tuoksu paistettaessa oli todella persoonallinen. Maistoin valmista sientä ja maku oli todella outo, lähes metallinen.
Kehnäsieni: Sama juttu; Paistoin ilman rasvaa ja sipulia koska tarkjoitus oli pistää pakkaseen tätä herkkua. Maistoin valmista sientä ja olisi kuin metallia pistäisi poskeen. Hyi helv..
Lampaankääpä: voin ja sipulin kanssa ahmin. Ei maistu yhtään miltään, kiinteän mallon vuoksi tulee lähinnö mieleen pyyhekumin syöminen.
Foorumilla sienestäjä sai paljon vastauksia, itse viestikin oli selvästi provosoiva. Uusiin makuihin tutustuttaessa ensimmäisen vuoden aikana ei vielä kannata sanoa mitään. Hyvässä maussa on paljon muistoa mukana.
-
Kun Kirjoitan
Kun Kirjoitan on remontissa kuukauden.
RistoNp
rniemi@campus.jyu.fi
- Saat suosikkisi firefox -selaimeen aikakauslehden näköiseksi, jatkuvasti päivittyväksi, lukemistoksi.
