He lähtevät ja jättävät muut keskelle tätä puuduttavan pitkää talvea. Kesän airuet, kesäharjoittelijat, ovat niinkuin kaikki etiäiset vailla todellisuuden tajua. Noustuaan lumihangesta, he luulevat kahlaavansa rantavaahdossa, luulevat että aurinko lämmittää. Ei lumen tajua.
Kesän airuet on tunne, se tunne kun yhtäkkiä muistaa millaista kesällä oli, se mikä saa talven keskelle jäävän sarjakuvapariskunnan kateelliseksi. Mies ja nainen jäävät lopuksi katsomaan poistuvia hahmoja, ehkä he tekevät lopuksi pienen lohduttavan eleen. Nainen työntää kätensä miehen takin alle, mies laittaa kätensä naisen vyötärölle ja kuljettaa kättään paidan alla selkää pitkin, päätyen lopuksi housun kauluksen alla kohtaan jossa lantio levenee.
Myöhemmin he heittäytyvät alastomina lumihankeen. Tapahtuma näyttää samanlaiselta kuin kesän airueiden leikki lumessa, mutta heidän kieriskelynsä lumessa on rajua ja fyysistä.
Liisu said:
Lunta on paljon kuvattu. Siitä on kerrottu kirjoissa ja maalauksissa, sarjakuvissa ehkä vähemmän. Eikä ihme, onhan se usein kaivattu, mutta myös inhottu elementti, joka taivaalta leijuessaan herättää jouluun liittyviä mielikuvia. Nykyisin sitä on satanut jo liikaakin. Se aiheuttaa hankaluuksia ja suoranaista vaaraa. Ihmisen nimeksikin se on jo kelvannut, Lumi-nimisiä tyttöjä alkaa olla jo kuin hiutaleita. Ja onhan se kaunis nimi äänteellisesti ja muutenkin. Lyhyt ja lämmin. Lumi on lämmintä. Se suojaa maata ja eläimet tekevät siihen talvisin kuoppia suojakseen viimoja ja pakkasia vastaan.
Lumen taju on yksi lukemistani kirjoista. Pidin sitä hyvänä. Mutta kaikkein selkeimmin, kuin terävöitetty valokuva, on jäänyt mieleeni joku vuosi sitten lukemani ranskalaisen Ferminen kirjoittama kirja Lumi. Voin milloin tahansa nähdä kirjan sisällön silmissäni. Se oli niin puhdas ja kuultava. Kaunis.
Tämä sarjakuva, jota, Risto, kuvaat, on selkeä ja omalla tavallaan kaunis, tämäkin. Sarjakuva ei kaipaa sanoja, niin kuin joku kirja. Ilmeet ja tunnelmat kuvastuvat ihmisten kasvoilta. Kun taas tuossa Ferminen Lumi-nimisessä kirjassa, sanat muuttuivat kuviksi. Kuvat ja sanat ovatkin läheisessä kanssakäymisessä keskenään. Ne ikään kuin kaipaavat toistensa seuraa.
Haa, minulla lumi herättää tässä vaiheessa, kun sitä alkaa kertyä jo ikkunapuitteisiin asti, pelkoa täällä vapaa-ajan asunnossa, jossa parhaillaan oleskelemme. Kerran, kun mies oli matkoilla, oli minun soitettava naapuri luomaan lunta oven takaa, että olisin päässyt siitä ulos. Nykysin pelkään, että katto romahtaa. Peltikatolle en ketään päästä. Sieltä lumet tulevat itsestään – silloin kun tulevat.
Ja miten peloissaan Onnellinen olikaan, räystäiden alla kulkiessaan. Vaikka katolta putoava lumi saikin joskus hänen kannaltaan hyvääkin aikaan.
Kun kirjoitin sitä, oli aiheessa melkein jotain kohtalonomaista. Nyt sitä samaa on jo tavanomaisuuteen asti!
ristoniemi said:
Katolta putoava lumi on tosiaan jo toista talvea keskeinen pelonaihe. Kulttuurihistorian kannalta se kuuluu ehkäpä noihin taivaalta putoavan aineiston kuten kuuman kiven ja kukkaruukun sarjaan.
Kohtalokas sattuma, iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, katolta tömähti jäinen paakki päähän.
Jos henkilön luonnetta pitäisi määritellä sen avulla, miten hän suhtautuu katolta puhtoavan lumeen, niin minulla se liittyy selvästi takana päin kuuluviin mätkähtyksiin. Kuljen katua ja takanani kuuluu putoavien lumien mätke, en pelkää, vaan hieman niin kuin lavastetussa talvisodassa – luotan siihen että ammukset räjähtelevät aina takanapäin.