Valitsin tämän kuvaruudun ilmaisemaan tiettyä piirrettä joissain lenkkeilijöissä. Huomiota herättävää tässä kuvassa on se, että siinä juostaan katsojaa päin aivan kuin häntä ei olisi olemassakaan.
Lenkkeilijöiden kanssa on joskus sama kokemus – he eivät päästä vastaantulijoita samaan tilaan kanssaan. He luovat ohi katsomisellaan piittaamattoman tilan, jossa ei muita ole. Jos sanaa “vernictung” ei olisi varattu huomattavasti pahempaan mitätöimiseen, se sopisi tähän.
Tiet ja polut ovat kautta aikojen olleet julkisia tiloja, ei niitä saa tuolla tavoin yksityistää.
Haluaisinko siis tervehtä tuntemattomiakin. Ei, vieraiden tervehtiminen on huono tapa, se on kiusallista toisille, sen voi hyväksyä vain mielisairaalan puistossa. Haluaisin kiinnittää huomiota tällaiseen mahdollisimman neutraaliin eleeseen, joka on tilan tekeminen. Katsekin on oikeastaan liikaa, se rikkoo rauhan. Oikeastaan vain keho voi ilmaista että olemme samassa tilassa. Pieni, ehkä vain symbolinen väistäminen.
Jos vastaantulijoilta jäisi jäljet lumeen, niin kohtaamisen voisi nähdä aivan pienestä kaartumasta joka tapahtuisi muuten suorassa kulussa.
Kristian Blomberg said:
Esittämäsi perustilanne on herkullinen. Että kun menee metsään – omiin ajatuksiinsa – on jotenkin velvoitettu huomioimaan kaikki se mikä niihin tunkeutuu, kun taas kaupunkitilassa on joustavaa ja sopivan urbaania kulkea minimihuomioilla muodista ja pitkistä katseista huolimatta: ihmisten seinämä, pudonnut nenäliina, särkynyt pullo, lähestyvä huoltoauto…
Jos aikaihminen kiinnittää toiseen huomiota, se on yleisimmin väkijoukon poikkeavaa käyttöä, jossa siitä yksilöidään negatiivisesti (esim. Arbusin valokuvat “poikkeustapauksista”) tai positiivisesti erityinen (“rakkautta viimeisellä silmäyksellä”, Benjaminin luenta Baudelairen sonetista).
Lenkkeilijä on kuitenkin sikäli outo välimuoto, että hurjan vauhti-kertaa-massa-yhtälön omaavana liikkeensuuntana tuop’ pakottaa muut ottamaan itsensä huomioon. Eräänlaista dandyismiä?
hanhensulka said:
Maalla kasvaneena tiedän, että vastaantulijoita tervehditään aina. Sama pätee nykyiseen anglosaksiseen asuinympäristöön, tietyissä yhteisöissä (kylä, katu, pubi) kaikki tervehtivät toisiaan. En ole koskaan huomioinut missä raja kulkee, ehkä jossakin lähellä Dunbarin lukua (150) yhteisön koolla mitattuna.
Käyn säännöllisesti kuntosalilla. Siellä olen myös huomannut saman huomioimattomuuden: juuri kukaan ei katso toista päin muuten kuin salaa. Voisi kuvitella, että kivikautisessa (tai muussakin) yhteisasumisessa jokainen huomioi toisen ‘omantilan’, jossa yksilö saa elää omassa rauhassaan, jos niin haluaa. Voisiko sama päteä lenkkipolulle, ja kuntosalille myös, eikä kysymyksessä olisikaan piittaamattomuus vaan laumaeläimen kohteliaisuus, toisen huomioonottaminen, sosiaalinen ‘sopimus’ omasta tilasta?